Nainen vietti voitokkaan puolituntisen kirjakirppiksellä ja kantoi levollisena kirjapinon autoon. Hänen elämänsä oli juuri rikastunut yli tusinalla uudella ystävällä. Sillä sitä kirjat ovat, ovia uusiin maailmoihin, uusiin ihmisiin ja tuoksuihin. Hetki, jolloin kirja vie mukanaan omaan maailmaansa on aina yhtä jännittävä ja avoin, aivan kuin ihoa pistelisi kaikkialta. Kirjan loputtua henkilöt ja paikat ovat jääneet aivojen syvyyksiin, tekevät sinne kodin ja lopulta löytyvät tarvittaessa jälleen pitkäkestoisesta muistista vanhoina ystävinä ja tuttuina paikkoina.
Kaupunkeja muuttaessa Nainen oli vienyt reilusti yli puolet kirjoistaan kirpputoreille, oli paljon muutettavaa ja uudet neliöt, vaikkakin väliaikaiseksi suunnitellut, olivat kovasti pienemmät. Hän oli kuvitellut että se varmasti lopulta olisi tuntunut vapauttavalta. Hän oli täydellisen väärässä. Se minkä oli pitänyt tuntua keventävältä olikin vain kovertanut tyhjän, loputtoman pimeän aukon. Monet henkilöt ja tapahtumaketjut ajoin kuiskivat hiljaa muistien kätköistä. Heidän alkuperäinen kotinsa oli kuitenkin lahjoitettu hyväntekeväisyyteen ja ilman yhteistä nimittävää tekijää ei välttämättä kaikista vanhimmat ystävyydet ylety päivänvaloon asti.
Oli kuitenkin käytettyjen kirjojen myymälöitä ja aina silloin tällöin kävi niin onnekkaasti että vanhat ystävät löytyivät vastaavina tuotteina takaisin kotiin. Kävipä pari kertaa niinkin että oma kirja löytyi toistamiseen! Aika ällistyttävää sillä kyseessä oli todellakin toinen kaupunki, kuin se minne kirjat oli alunperin jätetty.
Sinä päivänä Rouva Schon tapasi tyylilleen uskollisena, hiljaisena ja terävä-älyisenä jälleen Naisen kirjakirppiksen hyllyiltä. Syöpä kaiversi sisällä hiljaisesti omaa mustaa työtään, aivan niinkuin silloin yli kymmenen vuotta sittenkin mutta paha sairaus ei milloinkaan estäisi syvää ymmärtämystä näiden kahden naisen välissä. Toisen oli luonut Maarit Heikinheimo, toisen... no, kaksi muuta tyyppiä. Siitä hetkestä kun Rouva Schon löytyi, siirtyi kirja välittömään läheisyyteen kassiin ja muu pino kannettiin odottamaan tulevaa kotiaan etupenkille. Toki vielä ruokakaupassa täytyi käydä mutta Rouva Schon ymmärtäisi sen toki.
Ruokakaupassa Nainen katsasti vielä rutiininomaisesti paperi-&toimistotarvikepuolen vaikka ensin oli raivattava tiensä neljän remonteeraavan henkilön läpi. Kaksi heistä oli remppareiskaa ja kaksi oli somistelevaa daamia jotka pomottivat remppareiskoja. Suunnitelmana oli hyllyjen siirto ja siinä suunnitellessaan tietysti meidän neljä hahmoamme olivat äärimmäisen tärkeitä omassa missiossaan. Niin tärkeitä että kun Nainen yritti mennä ryhmän lävitse (heidän ryhmänsä seisoi liian leveästi sivutukseen), häntä katsottiin mutta ei iikkakaan nähnyt tehtäväkseen väistää. Se sijaan he käänsivät päänsä ja jatkoivat pohdintaansa oliko paperipuolen käytävä nyt liian kapoinen. Totta hitossa jos ei edes väistämään liene, idiootit! Napakka "ANTEEKSI!!!" yleensä kyllä tekee moosekset ja jakaa ryhmän kuin ryhmän. Niin tälläkin kertaa. Oppivatvahan olemaan.
Paperipuolen jälkeen luonnollinen gravitaatio kuljettaa kansalaisen luontaisesti kirjahyllyille. Vesi on myös edelleen märkää. Kirjapuolella nainen tapasi oman heimonsa jäsenen. Lukulasit, kyykistyneen hahmon kirjan ylle, totaalinen ulkopuolisen maailman ignorointi ja ympärillä sakea ja hiljainen keskittymisen tuoksu. Siinä tuoksussa on vanhojen kirjojen tuoksua, hiukan etäistä jasmiinia, painomustetta ja rehevää nahkaa. Nainen ratsasi kirjat kadelta hyllyltä ja koko matkustuksen aikana ei mies kertaakaan nostanut katsettaan kirjastaan, kertaakaan ei hänen keskittymisensä herpaantunut. Nainen pohtisi, olisiko epäkohteliasta tuijottaa. Olisi kiintoisaa katsella ihmistä toisessa maailmassa. Jossain vaiheessa väijyntää nainen huomasi ettei kanssa- introverttimme ollut rumimmasta päästä ja huomasi pohtivansa että rohkeampi olisi tässä vaiheessa kenties tehnyt asialle jotain. Joten matka luonnollisesti jatkui. Seuraavaan miittinkiin oli aikaa puoli tuntia ja alati kärsivällinen Rouva Schon odotteli lukemistaan kassissa. Kulku siis johti kahvilaa.
Nainen joi onnellisena kahviaan ja kiiruhti "seiskaan" Rouva Schonin seuraan. Kusipää Matti! Jos mutsi tekee kuolemaa, minne sillä voi olla noin kiire! Opin kuinka tehdään porkkanaa venäläisittäin. Henkilökohtaisesti preferoin kuitenkin porkkanan raikkaana ja tuoreena. Ymmärsin kuitenkin olla mainitsematta sitä Rouva Schonille. Se tietoisuus tuskin olisi parantanut hänen päivänsä laatua lainkaan. Tuoreet mustikat taas olisi aivan eri asia. Miksei Rouva Schon saanut enää tuoreita mustikoita? Mikä on se hetki, tai tapahtumaketju milloin ihmisarvo katoaa ihmisten ja yhteiskunnan silmissä? Liisoja pitäisi olla maailmassa enemmän. Liisoja ehdottomasti pitäisi olla maailmassa enemmän.
Nainen nosti katseensa kahvilassa ja näki miehen. Hänkin oli ilmeisesti siirtynyt kaupasta kahvilaan. Nainen näki että mies katsoi häntä. Sen vain tietää, lajitoverinsa tunnistaa kun sellaisen tapaa. Nainen tiesi että mies näki hänessä toisen Lukijan, samankaltaisen ihmisen jolle hiljaisuus on ystävä. Tässä kohtaa, mies ajatteli, rohkeampi saattaisi tehdä asialle jotakin. Nainen jatkoi kuitenkin lukemistaan. Puoli tuntia oli kulunut kun nainen vastahakoisesti sulki kirjan. Mies oli lähtenyt. Jos nainen olisi katsonut takaisin yhtään pidempään, kuka tietää, ehkä hiljainen tuttavuus olisi voinut edetäkin. Mutta juuri silloin Rouva Schon oli antanut kaksi sormusta, jotta saisi rahaa mustiin lakeerinahkaisiin korkokenkiin. Vaikkei jalat enää toimineet, mustat seitsemänsenttiset korkokengät takaisivat kuitenkin tietoisuuden naiseudesta. Rouva Schon luopuisi myös tammiarkusta ja tyytyisi honkaan. Oli ostettava öljyvärimaalit ja kanvasta.
Rouva Schon maalaisi viimeisen taulunsa.
Näin introvertit lopulta kuolevat sukupuuttoon.
"Minä en itke. En itkenyt silloinkaan. Sen sijaan olen aina kyynelien sijasta kirjoittanut, kirjoittanut pois jokaisen suruni, jokaisen menetykseni, mutten koskaan elämän hauskoja hetkiä - sellaisia ei ole tarvinnut kirjoittaa. Mutta kyyneleet olen kirjoittanut. Ja sitten hävittänyt paperit. Mutta tämä jääköön muistoksi minulta."
-Maarit Heikinheimo; Rouva Schon-
