Tänä päivänä

Nokikahvia kangasmetsässä, 

poikalapsen ensimmäinen vuolema makkaratikku,

keskusteluja psykologiasta,

kevään viimeinen kävely jäällä,

nyt väsyttää.

Tänään oli hyvä päivä.

Viisi vastausta

Zepalta nappasin ja hyväks havaitsin

1. Onko unelmilla siivet?

En usko että olisi kovin fiksua liittää epämaterialistiseen käsitteeseen materiaalisia attribuutteja saati määreitä. Esmes siivet. Jos nyt lakkaisin pilkun viilaamisen niin voitaisiin viedä ideaa "unelma" etiäppäin. Jos ajatellaan että on unelma, haaveilee jostain ihan kiva ja näin päin pois. Ketä lämmittää. Jos taas ajatellaan että jotain haluaa ihan veren maku suussa ja intopinkona, silloin ollaan ehkä hiukan lähempänä. Jos ajattelee taasen tätä asiaa siltä kantilta että se jo olisi, miltä se tuntuisi, minkälaiset olosuhteet silloin olisi ja kuinka se vaikuttaisi kaikkiin muihin olosuhteisiin elämässä- silloin ollaan jo matkalla. Taiat lopulta ovat keskittynyttä energiaa minkä on antanut eteenpäin. Loppupelissä ihminen vapauttaa uskomattomat voimavarat jos ottaa ne yli 90 passiivista aivoprosenttia aktiivisempaan käyttöön.  Alitajunnan voima on valtava, niin hyvässä kuin pahassa

2. Mitä haluaisit oppia? 

Haluaisin palata vielä opiskeluiden pariin tai muuten järjestää itseni tilanteisiin että pääsisin mukaan tutkimuksiin ja viemään eteenpäin autismin kirjoisten asioita. Omasta kokemuksesta olen huomannut että Suomen terveydenhuollossa on MASSIIVINEN tyhjiö ja puute. Henkilökunta joka on koostunut neurotyyppisistä henkilöistä jotka yrittävät "integroida" ja normalisoida autisminkirjoisia normityyppiseen yhteiskuntaan. Ongelma tulee aina olemaan siinä että neurotyyppiset vain eivät tiedä miltä tuntuu loppupelissä olla autisti- tai sen "sateenvarjon alla". Otetaan kuka tahansa aspergerilapsi joka tuijottaa testaajaa lakonisesti eikä sano mitään vaikka piirrettyjä kuvia on ladottu nenän eteen ja niihin pitäisi reagoida. Huone on luultavasti sairaalaolosuhteissa valkoinen, kaikuva, siellä on loisteputkivalot ja testaaja kenties on tuntematon, kummalliselta haiseva uusi tyyppi joka kenties puhuu lapsen korviin kovalla äänellä. Niin paljon aistikuormitusta lamauttaa lapsen ja tyypillinen monen aikuisen asenne jossa oletetaan lapsen olevan tässä kosmoksessa miellyttääkseen häntä ja automaattisesti tehdäkseen tämän aikuisen työnteon miellyttäväksi on väärä. Autistiselle lapsellekin on kerrottava fiksusti ja loogisesti miksi tehdään tällainen tehtävä, mitä tapahtuu sen jälkeen ja testin  aikana. Himmennetään valoja, puhutaan selkeästi ja astetta hiljempaa, istutaan lapsen kanssa samalla tasolla eikä tuijoteta silmiin. Se on hyökkäävää näiden lasten kielellä. Monet autismin kirjon piirissä olevista ihmisistä on lähtökohtaisesti lähempänä omia aistejaan, intuitiotaan ja omia normejaan. Se maailma on monesti kaoottinen ja pelottava. Kun Temple Grandin vertasi autistia saaliseläimeen, samaistui lehmään, ymmärsin heti. Sitä samaa tapahtuu joka päivä kaikkien muidenkin autistien kohdalla. Haurasta astiaa ei saa runnoa! Samalla olisi hyödyllistä ja motivoivaa valjastaa kaikki se voimavara! Aivot jotka ovat jo lähtökohtaisesti rakennettu loogista, älyllistä päättelykykyä varten monesti jäävät neurotyyppisessä yhteiskunnassa jonkun kummallisuuden jalkoihin. Poika monta vuotta sitten itki ja kysyi miksei hän voi olla normaali, niin kuin kaikki muut. Sanoin että ilmaisu normaali itse asiassa tulee, kun otetaan ihmisistä ryhmä ja karsitaan sieltä ääripäät pois. Toisin sanoen voitaisiin verrata tätä synonyymiin keskiverto. Vaikka nyt kovasti pohtisin, niin en kerta kaikkiaan keksi mitä niin tavattoman hienoa olisi olla neurotyyppinen. Siihen ei edes ole parannuskeinoa. 

Tällä saralla olisi tosiaan hurjasti parannettavaa Suomessa. Autismi on vielä niin kuitenkin tuore asia ja tässä maassa asuu kolkko pohjavire missä sairaanhoitohenkilökunta asettuu päättävään, dominoivaan asemaan ja sieltä sanelee sekä potilaalle että tämän  perheelle kuinka asiat ovat, eivätkä lääkärit itsekään usein tiedä lopulta tarpeeksi asiasta. On loistaviakin neurologeja, jälkikasvun tielle on ilmiintynyt yksi sellainen jo monta vuotta sitten. Ongelmaksi muodostuu kaikki se muu mittava henkilökunta joka tarvitsisi valtavasti tukea omaan neurotyyppisyyteensä.

Selkäytimessä asti tiedostan että kunhan löydän tieni siihen asemaan että pääsisin "tulkiksi" neurotyyppisten ja autistien välille, pääsisin vaikuttamaan valtavan tärkeisiin asioihin jotka auttaisivat monia, edistäisi tutkimuksia ja antaisivat kommunikaatioväyliä osapuolten välille. Kokemuksesta tiedän että tässä maassa tarvitaan titteli ennen kuin "alan ammattilaiset" ovat läheskään vastaanottavaisia millekään viestille. Moni päin vastoin, luterilaiseen henkeen kieltävät kaiken ja periaatteesta asettuvat vastahankaan jos on "vain vanhempi" riippumatta siitä että kys. ammattilainen edes ollut tietoinen viimeisimmistä tutkimuksista ja terapiakokemuksista. Autismin tutkimus on monisssa maissa todella hienossa nousussa ja tietoa löytyy niin paljon, kuin sitä jaksaa aktiivisesti hakea, lukea ja omaksua. Tässä maassa riittää sarkaa tällä alalla. 

3. Millainen on hyvä päivä?

Mutkaton, helppo ja ilahduttava. Tällaiseen päivään varmastikin sisältyisi lukuisia hyviä kirjakokemuksia, hyviä ihmisiä ja erinomaisia ruokakokemuksia ja ehdottomasti shampanjaa. Lämmin päivä, jolloin tukka olisi hyvin, vuodevaatteet vastavaihdettuja ja rapsakaksi silitettyjä (myönnän, joskus tärkkään niitä...), vaatteet silkkiä ja hiukset olisivat taas pitkät. Kahvi ja suklaa olisi tummaa, oikeaa ja syvää ja kynnet olisivat rubiininpunaiset.

4. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla.

Periksiantamaton, rehellinen, lojaali.

5. Mitä seuraavaksi?

Pojan kanssa yhteistä aikaa.

Väsyttäviä ihmisiä

Miittingissä tänään. Vastassa henkilöitä, instituution edustajia vallan. Palaveerasivat etukäteen keskenään keräten voimiaan ja yhteistä strategiaa. Lipuivat sisään vakavina, henkisesti jo tietoisina tilanteen tärkeydestä, omasta oikeamielisyydestään ja linjauksestaan mikä nyt ei kuitenkaan ollut faktuaalinen, mutta kuitenkin mukavuutta heille itselleen tuova. Fantastisen moni ihminen on kovin motivoitunut tekemään ihan helvetisti työtä saadakseen muut puolelleen  koska se tekee heille hyvän fiiliksen, vahvistaa oikeutuksen ja vahvistuksen tunnetta.
Kun useamman ihmisen kollektiivinen vöyhkä on tarpeeksi vahva se yllättävää kyllä, saavuttaa usein vahvan aggressiivisuuden löyhkän. Paiskataan sekaan pari pikkuvirkamiestä tai terveydenhoitoalan työntekijää, saadaan niin topakka pätevyyden yksikkö joka ihan pokerinaamalla tuhisee että ruohohan on sinistä aivan selvästi, yritetäänkö nyt saada ideaa vihreästä ruohosta vaikka näinjanäinmonen työuravuoden jälkeen on kyllä tullut todennettua että ruoho on sinistä. Kerrassaan. Tässä vaiheessa kun antaa ilmi että tämä asia on jo käsitelty, esimiehiensä kanssa joten voidaan siirtyä asiassa eteenpäin. MMMMUUUUURDAAAAHHH! Yllättävän nopeasti tylyttäminen saa alentuvan sävyn ja se kun ei tartu eikä tepsi, ihan pelkästään alleviivataakseen yllättävän moni pikkudirikka alkaa avoimen vittuilun ja nimittelyn.
Tänään tein selväksi että tietynlaiset kommentit vaativat jotain faktuaalista pohjaa, muuten alan helposti ajattelemaan josko olisi aihetta ottaa yhteyttä näistä ajatuksista vielä heidänkin esimiehiään ylemmälle taholle. Porukan herra tietysti ei antanut itselleen tilaa tappiolle ja lausui dramaattisesti ihan saatanan typerää kommenttia. Koska tietyllä (täysin sairaalla) tavalla oma hupinsa on vedättää vedättäjää, mutta hauskaa tämä on vain hyvin lyhyen aikaa ennen kuin ei vaan jaksa vääntää, lähdin pelaamaan mukaa. Loihdin naamatauluuni äärimmäisen vakavan ilmeen ja myöntelin kaiken, kunnes annoin tampioiden itsensä hokata sen saissen määrän mitä ainoastaan peesasin. Siinä vaiheessa kun konsensus hiljaisena ja hämmentyneenä laskeutui läsnäolijoiden keskelle ja hitaammatkin hokasivat mitä juuri oli tapahtunut, tylytys loppui siihen paikkaan ja asiassa päästiin etenemäänkin. Ihme säätöä ja rituaaleja pitää ihmisillä olla! Eikö vain voisi mennä suoraan saatana asiaan ja käyttäytyä niin kuin järkevät aikuiset?
Jos ei kerta kaikkiaan onnistu ja jos satun olemaan tarpeeksi kypsä jo valmiiksi, nopeutan mielelläni henkisen kasvun prosessissa.

Poikani kantaa mustaa viittaa

Sanat olivat tikareita, 

lentäviä nuolia Kyöpelinvuorelta.

Yhtään tikaria en vedä takaisin,

annan kirkuvien noitien tehdä tehtävänsä.

Tänä yönä lähden matkalle,

otan korpinsulan mukaan.

Kirjoitan sillä loitsut,

tervaan mustat ruusut portinpieleen merkiksi.

Kun tulen matkalta takaisin,

en tule yksin. 

Tuon mukanani rikin ja piikiven,

kutsun edeltämenneet.

Noidan lapsi kantaa mustaa viittaa.

Se ei ole aina kevyt

mutta sen yli ei kävellä edes lumikengillä.

Se on tehty mustista korpinsulista, 

piikivestä ja rikistä.

Edeltämenneet ovat sen kutoneet.

Älä siis aloita,

kurja ihminen.

Älä aloita mitään mitä et voi viedä loppuun.

Poikani kantaa mustaa viittaa.